Olin tässä päivänä muutamana paikallisjunassa matkalla Kökkeliin, eli Kauklahteen ja kuulin käytävän toisella puolella olevan naisen puheen. Ei, ei tarvinnut kuunnella salaa, sen verran tohkeissaan rouva kertoi ystävättärelleen tarinaansa. Ja suunnilleen näin se meni:
Perheenäiti hermoromahduksen partaalla
Äitini Seija täyttää helmikuussa vuosia, 75, jos nyt naisen iän tohtii paljastaa. Hän on ollut viime keväästä lähtien omaehtoisissa karanteenia muistuttavissa olosuhteissa.
Äiti valittaa, että muuten vielä menisi, mutta lapsenlapsia on ikävä, kun ei heitä näe. (Meistä lapsista ei siis väliä)
Niinpä päätimme helpottaa hänen ikäväänsä ja teettää hänelle syntymäpäivälahjan, joka tuo lapsenlapset ja heidän vanhempansa lähemmäs. Siis canvas-taulu seinälle, jolloin rakkaat ovat aina lähellä.
Olimme jo valmiina kuvausta varten, kun herttainen hauvelimme moroko Pixu tuli pihapissalta ja suoraan syliini. Kuraisilla tassuillaan. No ei muuta kuin vaatetta vaihtamaan. Sillä aikaa kun olin pukeutumassa uudelleen, oli nuorempi kullanmurumme Valtteri kadonnut. Minne sitä ei mieheni Tomi ollut huomannut, sillä hän oli syventynyt Mikan kanssa pohtimaan Jokereiden tilannetta katsojarajoitusten aikana. No Valtteri löytyi keittiöstä suklaajugurttia suupielissä ja rinnuksilla. Kun vaihdoin hänelle puhdasta päätti Nella laittaa hieman punaa huuliin. Niin ja samalla vaivalla koko naamalle. Vajaan tunnin kohdalla kaikki oli valmista, mutta siinä vaiheessa ViaPlayltä oli jo alkanut narripaitojen peli ja Tomi ehdotti, että otetaan kuva ensimmäisellä erätauolla. En vieläkään ymmärrä miten suustani tuli noin 125 desibelin voimalla sana EI! Tomi ymmärsi, että ei tarkoitti ei ja tuli kuvaan, vaikka häneltä jäikin Mörkö Anttilan maali näkemättä.
Kuva saatiin otettua, tehtyä tauluksi ja lähetettyä suoraan äidille. Kuva nyt ei ole mikään malliotos, mutta tämmöinen tää meidän perhe on. Minkäs teet? Kuvatehdas kuitenkin hoiti asiaan mallikkaasti, kuten aina. Kiitos siitä.
